Kirkko maassamme alkoi vaatia tiettyä tietämystä kristinopista. Piispa lähetti vuonna 1666 kirjeen, jossa hän kehotti kirkkoherroja edistämään lukutaitoa seurakunnan jäsenissä. Sulvalla kappeliin oli jo tuohon aikaan lastenkoulunopettaja seurakunnassa.

Kyläkokouksessa 1768 päätettiin, että lasten mahdollisuuksia oppia kristinoppeja parannettaisiin. Lukutaitoiset henkilöt opettaisivat nuorille lukutaitoa pientä korvausta vastaan. Tuloksena oli, että oppilaat saivat opetusta kylän mökeissä, enemmän tai vähemmän taitavilta lastenopettajilta.

Opettajat olivat aikaisemmin hyvin vaativia ja ankaria. Esimerkiksi Gunnar Rosenholmin kirjassa ”Kyrkoby folkskola i Solf” kerrotaan Munsmon lastenopettajasta, joka kutsuttiin nimellä ”Homblin”. Hänen oppilaansa istuivat pitkällä penkillä mökin pöydän ääressä. Hänen tiukka kurinpito tuloksena oppilaat osaavat katekismuksen ulkoa. Kolme eri kokoista piiskaa, jotka oli sidottu koivun oksista, käytettiin rangaistusvälineinä. Näitä kutsuttiin nimillä: ”Jessos vellsini me”, ”Kal Avgust” ja ”Aj aj”. Oppilaat saivat seistä nolattuna nurkassa, päässään päähine, johon oli kiinnitetty vasikkahäntä, joka roikkui pitkällä selässä. Myös opettajat käyttivät usein piiskoja, jotka oli sidottu katajasta.

Näitä kutsuttiin nimillä: ”Jessos vellsini me”, ”Kal Avgust” ja ”Aj aj”. Oppilaat saivat seistä nolattuna nurkassa, päässään päähine, johon oli kiinnitetty vasikkahäntä, joka roikkui pitkällä selässä.

Kappeli halusi järjestää opetuksen paremmin, ja kappelikokouksessa 1842 ehdotettiin, että yhteinen koulu Öster- ja Västersolfille perustettaisiin kappeliin. Koulun opetukseen kuuluivat sisäluvun, katekismuksen, Raamatun historia, kirjoittaminen, laskeminen ja laulu. Kevätkauden lopussa kirkkoherra piti kuulusteluja lapsille.

Seurakunnan sunnuntai-koulut perustettiin vuonna 1862, ja sen myötä seurakunta jaettiin seitsemään koulupiiriin.

Seurakunta piti myös lasten kouluja kylillä. Jos ei ollut erityistä rakennusta lasten opetukseen, seurakunta vuokrasi tilan. Useimmiten koulut olivat majoittuneet mökkeihin, jotka koostuivat tuvasta, kamarista ja eteisestä. Tila oli kuitenkin liian pieni, sillä oppilasmäärä saattoi olla jopa kolmekymmentä lasta. Lämmitys tuli avoimesta tulisijasta ja valo öljylampusta. Oli epämukavaa istua tuntikausia koulukirjat ja liitutaulu sylissä. Kirkonvaltuusto piti vuonna 1905 koulua varustettuna pöydillä ja pulpeteilla. Vuonna 1912 perustettiin pieni koulu Östersolfiin/Rimaliin, ja 1914 Munsmoon. Västersolfin pieni koulu aloitti toimintansa vuonna 1915.

Monet toivoivat, että kunta perustaisi kansakoulun. Lukutaitotesteissä, kirjoituskouluissa ja kunnallisissa kokouksissa oli kuvattu tällaisen koulun tarve. Mutta vastakkaisia mielipiteitä oli monia. Kunnallisessa kokouksessa 1886 äänestettiin ehdotuksesta, ja koulun vastustajat voittivat. Kokous kuitenkin myönsi, että kansakoulu oli tarpeen. Samalla kun yksityinen kansakoulu aloitti toimintansa, kirkolliset lastenkoulut jatkoivat toimintaansa. Jotain lukutaitoa, laskentaa ja kirjoittamista tarvittiin kansakouluun pääsemiseksi. Lapset joutuivat läpäisemään kuulustelun ennen kuin he pääsivät aloittamaan.

Tilapäisessä koulutilassa Herrbackenissa Västersolfissa kirkonkylä aloitti yksityisen kansakoulutoimintansa marraskuussa samana vuonna. Simon Antellista tuli Sulvan kansakoulun ensimmäinen opettaja. Kaikki uudet oppilaat yksityisessä koulussa merkittiin aloitteleviksi oppilaiksi. Jotkut ensimmäisen luokan oppilaista olivat pieniä, toiset taas ”isoja poikia”, 15–16-vuotiaita, paljon suurempia kuin lyhytkasvuinen opettaja.

Ei varmaan ollut helppoa pitää järjestystä luokassa, kun ikäerot oppilaiden kesken olivat niin suuria. Opettajan rangaistusvälineenä oli osoitintikku. Joskus se lyötiin pöytään niin, että se meni rikki, joten opettajalla piti aina olla kaksi osoitintikkua käsillä. Kätevämmät oppilaat saivat usein tehtäväkseen tehdä uusia osoitintikkuja.

Koska oli tavallista syödä ohrapuuroa aamuisin, oppilaat söivät voileipää maidon kanssa aamupalaksi, toiset vain leivän kuoria, eikä leivälle ollut voita, jota sai vain sunnuntaisin. Koulujen ruokatauko oli pitkä, ja oppilaat kerääntyivät usein koulun rakennuksen taakse. Vanhemmat pojat ottivat usein esille tupakkarasiat ja polttivat. Opettaja ei pitänyt tästä ja takavarikoi poikien piippuja. Hän murskasi ne sitten kirveellä.

Totta kai oli mahdollista tehdä muutakin kuin polttaa tauolla. Oppilaat pelasivat noppaa, jossa oli kahva alhaalla ja kärki ylhäällä. Voittona saatiin tulitikkuja. Pelaajat pyörittivät vuorotellen noppaa, jossa oli kaiverretut kirjaimet A (kaikki), H (puolet) ja L (lisää). Kiiltävä puoli merkitsi nolla.

Erilaiset pyörivät lelut olivat myös yleisiä. Pyörivät lelut olivat alun perin tehty ompelulankarullista, mutta ajan myötä ne kasvoivat suuremmiksi. Kehräysrullat katsottiin käyttökelpoisiksi pyöriviksi leluiksi. Suuremmat pyörivät lelut tekivät enemmän melua luokassa ja vaativat enemmän tilaa. Joku keksi myöhemmin muuttaa messinkisen kynttilänjalan pyöriväksi leluksi. Tätä pyörivää lelua käytettiin kuin ulkomerimoottoria. Keksintö sai aikaan kaikuvan äänen, joka meni koko koulun läpi. Se oli lopun alkua tälle leikkiin, sillä useimmilla taloilla oli messinkiset kynttilänjalat ja seuraavana päivänä niitä äänekkäitä pyöriä oli monia.

Toinen kansakoulumuisto G. Rosenholmin kirjasta on lipun nostaminen Zakarias Topeliuksen kunniaksi hänen kuolemansa jälkeen. Kaikki oppilaat menivät koulun pihalle opettajan kanssa. Paikalla ei ollut oikeaa lipputankoa, joten tilapäinen tanko pystytettiin koulun harjalle. Yksi pojista sai kunnian nostaa lipun, vanhan venäläisen lipun valkoisena, sinisenä ja punaisena puolitangoon. Kuten silloin oli tavallista, merkkinä kansan suhtautumisesta venäläisiin säädöksiin, lippu käännettiin ylösalaisin.

Muutama vuosi sen jälkeen, kun yksityinen kansakoulu oli alkanut, kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että kunta pitäisi rakentaa koulutalon kirkonkylään ja ottaa yksityinen kansakoulu hoidettavakseen. Vuonna 1891 ryhdyttiin toimiin koulutalon rakentamiseksi kirkonkylään. Vuonna 1892 koulu muutti omiin tiloihinsa. Rakennus oli kaunis puutalo ja pidettiin myös kauniina sisätiloiltaan, jossa oli kaksi koululuokkaa, oppilaskäytävä, käsityöluokka ja opettajatilat. Kunta jaettiin vuonna 1901 Sulvan, Rimalin ja Sundomin kansakoulupiireihin. Rimalin kansakoulu aloitti toimintansa vuonna 1915. Myöhemmin, vuonna 1926, Söderfjärden saa kansakoulun, Bladbackenin kansakoulu aloitti toimintansa vuonna 1949.

Sulva sai sähköä vuonna 1919, ennen sitä käytettiin kynttilöitä ja öljylamppuja. Lämmitys hoidettiin kaakeliuuneilla. Oppilaiden polttopuun keruu ja vastuullisuus lämmityksestä jatkui aina 1940-luvulle asti. Siivooja palkattiin kouluun vuonna 1939.

Väkivaltainen tulipalo tuhosi kokonaan koulurakennuksen kirkonkylässä vuonna 1938. Oppilaat siivosivat itse kouluissa ennen sitä, ja palon syynä oli, että käsityöluokan roskat poltettiin huolimattomasti. Tulipalon vuoksi koulu vuokrasi tilat nuorisoseuralta ja seurakuntatalosta koulutoimintaa varten. Sota tarkoitti koulutöiden keskeytymistä 12.2.1939 – 3.5.1940.

Koulun kehitys on ollut valtavaa. Kouluateriat otettiin käyttöön vuonna 1948. Aluksi jokainen oppilas toi perunoita, jauhoja ja maitoa kouluun. Joka vuosi järjestettiin puolukkapäivä, jolloin oppilaat toimittivat kouluköökille marjoja. Ruoka on nykyään itsestäänselvyys, kuten myös yltäkylläisyys koulutarvikkeiden ja lämpimien, valoisien koulujen osalta.

Vasta 16 vuotta tulipalon jälkeen kirkonkylään valmistui uusi koulutalo. Vuosi oli silloin 1954. 1973 Sulvasta tuli osa Mustasaaren kuntaa. Alakoulun laajennus rakennettiin myöhemmin, ja koulun laajennetun osan avajaisia pidettiin vuonna 1983.

Painetut lähteet:

• Kyrkoby folkskola i Solf , 1886 – 1961, Gunnar Rosenholm, Frams tryckeri 1962
• Barnens sekel i Solfbygden, Bjarne Berg m.fl., Fram 1986